Vällyjä lampaantaljoista

Valmistan vällyjä soveltaen perinteitä ja uudempia turkistekniikkoja.

Vällyt ovat taljoista valmistettu peite. Perinteiset, suomalaiset vällyt on ommeltu kuudesta lampaantaljasta: kaksi taljaa vierekkäin, kolme peräkkäin. Peitteen koko on noin 120x180cm. Nahkapuoli on yleensä peitetty kankaalla: vällynpäällisellä. Usein ne ovat olleet kotikutoisia, värikkäitä raanuja.

Vällyt olivat 1800-luvulla hyvin tavallinen peite. Pohjanmaalta kerrotaan ”Niin köyhää taloa ei ollutkaan, ettei siellä nukuttu lammasnahkaisten vällyjen alla.” Kiertävän käsityöläisen, vällymaakarin valmistamat vällyt olivat ”iänikuiset”. Vällyjen alla tarkeni nukkua pakkasessakin, vielä paremmin jos yksi oli nukkujan alla, toinen päällä. – Vällyjen välissä siis. Asuntojen parantuessa tikatut ja topatut täkit syrjäyttivät vällyt. Maaseudulla niitä käytettiin talvipeitteenä jonkin verran vielä 1950-luvulla.

Vällyjen pehmeä ja syleilevä lämpö on hykerryttävän ihanaa vielä tänäkin päivänä. Parhaimmillaan nykyvällyt ovat mielestäni sohvan mutkassa talvi-iltana, painopeittona yön pimeydessä tai kolean kesäyön lämmikkeenä mökkiaitassa.

Kainuunharmas

Kainuunharmas on maatiaisrotu, joka on kehittynyt Suomessa vuosisatojen ja –tuhansien kuluessa, sopeutuen vallitseviin olosuhteisiin. Toinen kotoinen maatiaisemme on Suomenlammas. Näillä on paljon yhteneväisiä ominaisuuksia, vaikka ne on tutkittu olevan kaksi eri rotua.

Kainuunharmaksia on jäljellä noin 1200 uuhta (=emolammasta). Lampaiden lukumäärä vaihtelee vuodenkierron mukaan. Valtaosa keväällä syntyvistä karitsoista teurastetaan syksyllä ja lähinnä vain uuhet talvehtivat lampoloissa. Tästä johtuen tilastoidaan uuhien määrä. Lampaiden määrä on suurimmillaan kesällä, ollen noin kolminkertainen uuhien määrään nähden.

Kainuunharmaskaritsat syntyvät yleensä mustina, mutta alkavat harmaantua jo melko pian syntymänsä jälkeen, mustan, harmaan ja vaalean eri sävyihin. Jotkut harmaantuvat vasta vuoden parin päästä ja jotkut yksilöt eivät harmaannu koskaan, vaan jäävät mustanruskeiksi. Harmakset ovat luonteeltaan uteliaita ja lempeitä. 

Kainuunharmas pelastui täpärästi sukupuutolta 80-luvulla, haapaveteläisen eläinlääkäri Pentti Hankosen ansiosta. Hän keräsi järjestelmällisesti eri sukulinjoja ja onnistui löytämään harmaskannan perustana olevat seitsemän eri sukulinjaa, hankoslaiset.

Kainuunharmakset ovat monikäyttöisiä tuotantoeläimiä. Vanha kansa tiesi, että lampaasta jää käyttämättä vain ääni. Toisin kuin isojen liharotujen karkea villa, suomalaisilla maatiaislampailla on pehmeä, vaatemateriaaliksi erinomaisesti soveltuva villa. Karitsan liha on miedon makuista, mureaa, hienosyistä ja rasvatonta. Kainuunharmaskaritsat eivät rasvoitu helposti, eikä rasva marmoroidu lihaksiin, vaan jää lihasten ulkopuolelle ns. sisäelinrasvaksi, joka on helppo poistaa ruuan laiton yhteydessä. – Vanha kansa keittäisi senkin saippuaksi.

Maatiaislampaat jäävät häviölle pienen kokonsa vuoksi. Tehomaatalous suosii rotevampia, kansainvälisiä rotuja ja maatiaisrodut ovat vaarassa hävitä kokonaan, kuten ehti jo käydä suomalaiselle maatiaissialle. Syrjäytymässä olevilla maatiaisroduilla on taloudellis-biologinen, tieteellinen ja kulttuurinen merkitys. Niiden erityisominaisuuksia voidaan tarvita tulevaisuuden kotieläintaloudessa, koska tuotanto-olosuhteet, jalostustavoitteet ja kuluttajien tarpeet muuttuvat. Ihmisen kesyttämien eläinlajien geneettinen monimuotoisuus turvataan yhdeltä osaltaan ylläpitämällä alkuperäisrotuja. Hyvästä sikiävyydestään kuuluisia suomenlampaita käytetään kansainvälisessä rodunjalostuksessa lisäämään lihaisempien rotujen hedelmällisyyttä.

Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto on tukenut tämän verkkosivuston rakentamista

Henna Mantere © 2022 | WordPress-kotisivut suunnitellut: Mainostoimisto Sitrusmedia Oy